JigSaw

Kun itse vanhenee, tuntee enemmän vanhoja ihmisiä, koska itsekin on vanha, muttei kuitenkaan niin vanha, kuin ne vanhemmat ihmiset, joiden mielestä itse on nuori, vaikka itse onkin vanha niiden ihmisten mielestä, jotka ovat omasta mielestä nuoria ja kaikenlisäksi kai ovat siinä suhteessa oikeassa. Tänään tapasin ihmisiä, jotka unohtelevat kokoajan asioita. Ne ovat kuusikymppisiä naisia, niitä Kotasen kantavia voimia. Ne naiset ovat aika velhoja niin verbaalisesti kuin muutenkin. Sitten ne unohtelevat kuitenkin asioita ja nauravat sille itsekin, koska niiden ikätoverittaret ovat samanlaisia puusilmiä kuin ne itsekin.

Muistan erään Mikki ja Hessu-sarjakuvan, missä jokin juomatynnyri oli saastutettu muistinmenetysaineella. Voi sentään ja kuka meni sitä vettä hörppimään sellaisia pitkävartisella kauhalla; no Hessu. Kuvassa oli sivullisen kertojan lausahdus “Ai niin, mutta Hessuhan joi sitä vettä..”.

Seuraavat valtiopäivät ja joulurauha voitaisiin aloittaa lausahduksella “Ai niin, Hessuhan joi sitä vettä..”. Muissa yhteyksissä vosi käyttää ilmausta “Sillä katso, seitsämäs enkeli puhalsi kultaiseen torveen, -ja Hessuhan joi sitä vettä..”. Tai sitten: “Aika velikultia, ja Hessuhan joi sitä vettä.” “Muistan ihanan Mon Repon, vaikka Hessu joikin sitä vettä..” “Kuulkaa korpien kuiskintaa ja Hessukin joi sitä vettä vaan..”

Juu, oli aika energinen päivä; tuli käveltyä puolitoista tuntia, uitua, väännettyä vatsalihaksia saunomisen lomassa ja sensemmoista…

Tänään taputin schäferiä, jolla oli se korvavaiva. Sitten tein jotain. Mutta tunti sitten tulin mökkipaikasta nakinpaistosta. Oli kyllä pimeää, siis niin pimeää, että ei kunnolla nähnyt nuotiota. Kun on ympärillä laaja ruohokenttä ja sitten metsää ja metsässä Nappi-kissan hauta, on syytä pitää mielikuvitus kurissa. Pimeydessä voi nähdä vaikka leijuvia, irtonaisia schäferin kuonoja, -esimerkiksi.

Tänään oli aika kova työpäivä. Nostelin painavia laatikoita.(Siis  sillei “painavia”, ei nyt tosiaankaan heittäydytä naurettaviksi, kaikki kuitenkin tiedämme mitä on oikeasti painava. Olemmehan kuitenkin jokainen tämän blogin lukijoista ollet töissä eräässä paikassa, jossa oli oikeasti painavia h***a k***ä) .Tosin niitä laatikoita voi vaikka pudottaa varpaalleen ja tuskin kuitenkaan kuolee. Ja laatikoita voi nostella myös pään yläpuolelle, mikä on mukavaa olkapäiden lihasten kannalta. Kaikenlisäksi me pidimme miesten kesken taukojumppaa leikkaustakkien ja katetrihyllyjen välissä. Kävin minä vähän vielä salilla töiden jälkeen, mutta en enää kantanut kuitenkaan tiilikonttia kuudenteen kerrokseen. Jalkapohjat alkoivat olla tulessa päivänpäätteeksi. Aikapaljon saa tepastella päivän aikana betonikäytävää ja lattiaa.

Lohdutukseksi ruokana oli rose`-pippuriporsasta, paistettuja vihanneslohmoja, peruja sekä herkkusalaattia plussana muikkuterriiniä. Mukavaa päästä syömään valmista ja monipuolista ruokaa valkopukuisten kottaraisten ympäröimänä. Tälläkertaa on kaikenlisäksi vapaakävely ilman saattajaa.

Ettei tärkein unohtuisi, lisättäköön pöytäkirjaan, että allekirjoittanut osoittaa schäferin korvaa, joka on punertava kuin keskiamerikkalainen auringonnousu. Tämä osoittaminen tapahtuu noin kello 1500.

Perjantaina vahasin auton. Siinä meni noin kuusi tuntia kaikkineen, sillä vahaus on tarkkaa puuhaa. Ensin pesin sen kantovedellä. Sitten kuivaus. Sitten pelätään sadetta. Sitten “myllytys” eli cleanerilla hapettunut maalipinta pois, jolloin alkuperäinen väri tulee näkyviin. Tämän jälkeen vuorossa oli pehmeä, pienet naarmut peittävä suojavaha. Lopuksi kiiltovaha, joka tekee pinnasta viimeistellyn ja auto on pinnaltaan kuin uusi. Seuraavana päivä pesin ikkunat ulkoa ja sisältä ja sen lomassa vesisade oli ihan tervetullut, sillä ei tarvinnut kuin suihkautella ainetta ikkunoihin ja pyöräyttää rätillä. Kun seuraavana päivänä ajoin, huomasin, että päivänvalo lankesi selvästi kirkkaammin auton sisään. Aika iso urakka ja selkä meni aivan tuhannen p****n päreiksi, mutta onneksi oli vielä Burana 600:sta respalla jäljellä. Kaksi päivää ehdin palautella alaselkää, ennenkuin alkoi varastotyöt. Tänään selkä olikin jo ihan kunnossa. Työtkin sujuivat ihan okei, ja ruokalan katkarapu-cheddarjuustosalaatti maistui. Että tämmöistä…..Niin joo, -onkohan nämä Bekingin jutut ne paralympialaiset, kun sataa niin kokoajan..(paraply=sateenvarjo).

Olin eilen yökylässä Uuraisilla. Talon pihassa liikkuu kaksi sisä/ulkokissiä, joista olen nähnyt vain toisen, -raidallisen yksilön. Tuumailin siinä sitten valojen sammuttua, “että olisi se vain veikeää, kun heräisi aamulla ja tajuaisi, että on kuusituntia nukkunut suussaan kissanpää..”. Kissanpäähän kai mahtuisi ihmisen suuhun, jos oikein yrittäisi. Idea tähän hillittömän perimmäiseen ajatelmaan lähti siitä, kun olin saanut sellaista infoa iltakaffin merkeissä, että kissat tulevat joskus haistelemaan suuta ts. työntävät suunsa ihmisen suuhun.  Jouduin kyllä selittelemään sitten puheitani, että en ollut aikeissa ahmia kissaparkojen päitä, vaan tarina oli vain visuaalisessa mielessä varsin koominen. Minä ja suuri(kissanpään mentävä)suuni…..

Tälle sivulle tapahtui jotain kummallista. Ilmeisesti jokin korkeampi voima Siriuksessa tai jotain pyyhkäisi sen pois. No sitä olin kertomassa, että karaokea on laulettu ja kaikkein parhaiten sujuvat kappaleet “Vain Rakkaus” ja “Et voi tulla rajan taa”. Iron Maidenia tuli laulettua ja sen sanon, että se on ammattimiesten puuhaa. Enhän minä osaa lentää reittikonettakaan ja Dickinson osaa. Joitain Brucen maneereita sain sujautettua lauluihin ja niistä sitten meinasi kurkku tulla erityisen kärheäksi; eli väärä tekniikka. Sitten sellainen Dead Metal-urina sujuu hyvin kun sen mikillä tekee, mutta sekin rapii kurkkua. Sellaiset nahkalassiemaiset kappaleet ovat enemmän minun heiniä.

Yritin selvittää äsken tanskandoggien värimäärityksiä ja niihen liittyviä koodistoja. Ei kuitenkaan ollut mitään napakkaa. Sen verran, että “tiikerijuovikas” kuvaa raidallista doggia. On niitä keltainenkin ja sitten sellainen tummasävyinen. Saksanpaimenkoirien korvat muistuttavat hämmästyttävän paljon lepakkoa l. nahkhiirtä. Siis kaksi eläintä yhdessä koirassa, tai tarkemmin ottaen kolme, jos nahkhiir olisi juuri pyydystänyt vaikkapa vaivaishiiren.

Uuraisilla oli kaunista. Kuin olisi pudonnut keskelle maalaiskomediaa, missä nuoriso pyörii mopoilla koulunpihassa lomallakin, metsänreunasta raikaa haitarimusiikki, on maitolava ja kioskin edessä aina olemassa ollut juopontapainen vetää horkkaisin elein Hotapulveria ja välikaljaa. Sitten vielä se hölmöilevä kunnanjohtaja ja siveetön pappi. Niitä ei siis ole varmasti Uuraisilla. Siitä syystä, että Uuraisten kunnan asiat hoitaa nainen ja valtionkirkko ei liity millään lailla pappien vapaa-ajan puuhasteluihin. Eikä näissä jokamiestenkirkoissa ole edes kuoripoikia. Ja jos pappi touhuaa jotain kirkkokuoron suhteen, voidaan puhua lähinnä käsitteistä “nekrofilia” ym….Lähimmäisenrakkautta yhtäkaikki.

Olen erään kaverini kanssa miettinyt jonkin aikaa sopivaa sijaintia Nahkhiiren ja Lepinkäisen Temppelille. Takakeljossa olisi sopiva järvenrantapaikka. Sieltä luultavasti alkaisi myös Nahkhiiren ja Lepinkäisen Viimeinen Taistelu, mikä käytäisiin Kotalammesta nousevan Atlantiksen Kultaisilla Kaduilla. Sen taistelun jälkeen ihmisten ei tarvitsisi muuta kuin ojentaa puinen veitsensä ja vuolla pitkiä lastuja kultaa. At-Land-of-Ice eli Atlantis on siis monessa saagassa mukana, samoin kuin Lepinkäinen. Nahkhiir taitaa päästä völjyyn ensimmäistä kertaa. Kuka kehtaakaan väittää, että olisin ollut joutilaana. Käyttämättömät aivot ovat paholaisen työpaja, -ne saa siis käyttöön kehittelemällä mielipuolisia saagoja tuleville polville.

Huh hui, huomenna olisi treffit Uuraisilla, että sinne asti ajaa pitäisi. No näkee senkin paikan pitkästä aikaa, -ainakin kerran….

Kun liikkuu näin loppukesästä luonnossa, voi nähdä ja kuulla, kuinka nahkhiir lentää ohitse. Se ilmestyy tiheistä latvustoista, menee ohitse lähes äänettä ja sen näkee vasta kun sitä ei enää kunnolla eroita. Silloin sen tietää, olet ollut lähellä nahkhiirtä. Nahkhiir on tietenkin lepakko, ilmisu on vain lainattu vironkielestä, siellä tunnetaan sellainenkin viittamies kuin “Nahkhiirmees.”

Nahklassie on sitten taas aivan oma tarinansa. Nahklassien huomaa herkemmin, vaikka niitä niin harvoin näkeekin..

Tulin tänään eli eilen illalla kaupungilta 3.5 tuntia kestäneeltä kahvitteluhetkeltä. Ajoin vakiokauppani pihaan ja mitäs kummaa: kaupan ovenvieressä oli schäfer ja vieläpä jotenkin tutunnäköinen. Kutsuin sitä varovasti Pinjaksi, mutta schäfer vain hieman vilkaisi minua. En arvannut mennä sitten työntämään sormiani sen kuonoon, -esimerkiksi. Kaupan sisällä näin ihmisen, josta päättelin, että kyseinen schäfer oli sama schäfer, jonka näin edellisessä kirjoituksessani. Se oli siis ainoa schäfer koko kaupungissa kahden vuorokauden sisällä. Juttelin schäferin kanssa hetken ja se armeliaasti lahjoitti minulle yhden nuolaisun naamaan. Päiväni oli täydellinen. Schäferin nuolaisu on arvokkaampi kuin vasullinen ykkösluokan kananmunia.

Tekstissä ilmenevät kieliopilliset lapsukset, kuten tautofonia, johtunee halusta höpistä koirista jopa kieliopillisten perhosten alasampumisen uhallakin.