Tuli käytyä taas nakin grillauksessa. Tosin oli kasslerpiffiä ja vishyä, ja tuntuu, että olen kokoajan täynnä piffiä. Huomenna lähden Tampereelle jopa yökuntiin. Porukalla mennään, Hepsu sai ylipuhutuksi, kun on kuulostellut, että saattaisin minäkin kaivata jutuista päätellen vaihtelua. Pitää kyllä paikkansa. Sitä jämähtää samoille sijoille yllättävän herkästi ja sitten alkaa ahistus.
Tänään näin muuten kyykärmeksen. Oli sellainen aika pullea kaveri. Keittiömökin portailla katseli maailmaa ja suhisi. Kivannäköinen eluska; en tappais millään vaikka käskettäis. Vois saada käskijä itse lähdöt käärmekuoppaan. Kaksi joutsentakin näin..ja eilen sellaisen Bambinnäköisen tienvarressa.

Se ei ole tälläkertaa kalipeeri vaan mittariin napsahtanut ikävuoteni. Mainittakoon, että kolmekasihan on 0,38 * 1 tuuma= luodin halkaisija. Nonih, -aika hiljaista oli. Tai kävinhän minä päivällä salilla, sitten kaupassa, pesin pyykkiä, kävin uudelleen kaupassa ja sitten vielä vajaan tunnin lenkillä. Ennenkuin vuorokausi vaihtui, piti päästä vielä juomaan synttärikahvit, jotka olin luvannut tarjota itselleni. Piti saada vain vanhan herran olemukselle sopivaa seuraa. No kävin sitten noutamassa erään parikymppisen yliopistotytsyn jousille, kun en valmiita tohtoreita tavoittanut. Ja valmiit maisterisnaisetkin ovat kaikki tuntemani sellaiset varattuja, niin päädyin tähän valintaan. Ihan hyvä synttäripäivä, -lahjankin sain ennakkoon.

Koska syön niin kovasti pähkinöitä nykyään, täytyy hieman pähkäillä. Katselin William Blaken tuotantoa nettisivuilta, mm. “Suuri, punainen lohikäärme ja aurinkoon pukeutuva nainen”. Se kuva on esillä kovasti elokuvassa “Punainen Lohikäärme”. Netissä on paljon Blaken tuotantoa, hän kun kirjoitti runoja, jotka sitten kuvitti itse. Kuvista voisi ajatella (ja aikakaudesta), että Blake on ollut innokas ooppiumin käyttäjä tai vedellyt inspiraation kiihdyttämiseksi Absinttia ja Laudanumia aamiaiseksi.
Sitten kävin katselemassa Hugo Simbergin töitä ihan taas vain kotigalleriassa. Niissä on jonkinlaista yhteneväisyyttä ja samankaltaisuutta William Blaken töiden kanssa. Jotenkin ne ovat sellaisia lapsen aivoilla ajateltuja osittain ja toteutus on pusertanut niistä kaiken inhimillisen elämän ja puheen. Jäljelle on jäänyt kuva siitä, mitä olisi olla kuuro ja mykkä ja vielä helvetinmoisessa pakkasessa viikon putken krapulassa juuri saunasta tulleena.
Parhaiten ehkä Simbergin työt kuvaavat juuri sitä kevään hailakkuutta, sitä naksahdusta, minkä tuntee, kun valoisuus lisääntyy huomattavasti iltaa pitkin. Juuri se aika, kun ei ole puhettakaan puunlehdistä, mutta kaikki lumi on sulanut ja purot solisevat. “Juoksevan veden aika”, -juuri se mistä Timo Rautiainen lauloi. Luulenpa, että Simbergillä oli jonkinlaista tunne-elämän poikkeamaa liittyen juuri kevääseen, ovat ne työt niin osuvia tunnelmaltaan. Kuva, missä jättiläismäinen käärme lötköttää kahden vuoren välissä, oli kaikessa koomisuudessaan vaikuttava. Siinäkin juuri se valo, mikä tekee keväästä juuri sen kevään, mitä se on ennen kuin lehdet puhkeavat puihin.

Kello on jo huominen, enkä vieläkään keksi mitään kirjoitettavaa. Varmaan syynä on se, kun en nähnyt yhtään schäferiä tänään, enkä ilmeisesti vielä huomennakaan. No kävin sitten kuntosalilla ja uimassa, siellä meni tunti treeneihin ja mitä sitten muuhun oheistoimintaan saunomisineen ym. Oli aika nälkä, kun pääsin kotiin; olin kuitenkin syönyt pohjiksi vain viitisen viipaletta merimiesjuustoa ja kaksi siivua herkkupalvikinkkua plus lasillisen kreatiinipyruvaattia. No hulluhan se on, joka tuollaisilla eväillä treenaa, mutta enpä ole viisaaksi itseäni väittänytkään. Säkkiin otin kunnon iskuja ja itseasiassa vieläkin tärisee kädet, -on se senverran rankaa, kun iskee täysiä lyöntejä useamman minuutin ajan. Tekee myös hyvää hengityselimistölle.
Vaikka olikin schäferitön päivä, ei se ihan hukkaan mennyt. Eikä kettuun eli rusakkoon.

Nousin ylös poikkeuksellien aikasin, -siinä kahdeksan aikoihin. En siinä sen kummempia sitten hoohaillut kotosalla, vaan lähdin viereiselle kartanolle, minne laskujeni mukaan on n. 180 askelta. Kun avasin kartanon raskaan antiikkioven, silloin se tapahtui. Näin edessäni aamuschäferin, joka iloisesti tervehti minua pitkällä kielellään. Annoin sen nuolla kämmenselkääni ja polvistuin sen pitkänomaisten kasvojen eteen. Se yritti lipaista kasvojani, mutta sain viimehetkellä väistettyä. Niin suuri kieli naamalla herättää aika pelonsekaisia tuntemuksia, joten annoin sen vain varjo-nuolla turpaani. Hetken toisiamme ihmeteltyämme jostain syvältä koiran rintamuksista alkoi kantautua syvää, melankolista urinaa. Kai se halusi takaisin omaan rauhaansa tai mitä lie mietti valtavien korviensa katveessa.

Käväisin ajamassa Vaajakosken ABC:llä ilta yhdeksäisen jälkeen, koska en keskustasta saanut haluamaani. Jotenkin pimätä oli tienpäällä, että jos eteen olisi tullut vaikka kettu, joita kaverini Hepsu pelkää ylikaiken, niin tuskin sitä olisi kerinnyt edes huomata. Niin pimeää siellä oli, että enhän siis voi tietää, vaikka olisi kettuja ollutkin.
Jos pitäisi ajaa noin harmaalla iltakelillä vaikkapa Kuuhun, olisi se aika pitkä aika jännittää. Ainoa helpotus reittivalinnalle olisi, ettei kettuja olisi kuin korkeintaan ensimmäisen 50 senttimetrin aikana, kun ne kutakuinkin niin korkealle yltävät. Niillä on niin kovin matalat koivet, että saattaa ketuttaa aikalailla. Siitähän ne ovat nimensäkin saaneet.

Maantienharmaa on varsin mieltäylentävä väri, kun se esiintyy maantiessä. Varsinkin se näin jäisen talven jälkeen värähdyttää kovasti joulukuusen varjoon jäänyttä kesäsielua.
Kysyttäessä suomalaisen naisen hiustenväriä, yleisin vastaus on “maantienharmaa” ja selvänä kakkosena tulee “hiirenharmaa”, -riippuen siitä, millaine suhde vastaajalla on luontoon. Todennäköisesti autoileva naisihminen vastaa hiusvärikysymykseen otsikonmukaisella tavalla ja pieneläimiin ja luontoon myönteisesti suhtautuva nainen on melko todennäköinen hiiri-vaihtoehdon kannattaja.
Itse lanseeraan nyt vaihtoehdon “hirvenharmaa”, koska me miehet olemme muutenkin kookkaampia kuin naiset, ainakin yleensä..
Schäferinharmaa käsittää sitten erilaisten tiepintojen kolme väriä; vaalean ruskea, lähes musta, ja graffitin harmaa.
Nahkalassienharmaat hiukset onkin sitten hiukan kinkkunen juttu, -kas kun niitä on jo kolmea eri väriyhdistelmää: soopeli, tricolor ja blue merle.

Puiston yllä puihin valuva kuu

paistaa sinikasvoisia puudutettuja

varisevin maalein värjätyihin penkkeihin

jääneitä ihmisiä

samaisen päivän riisit nokkinut pulu

saanut jo keskikaupungin parhaat paikat

myrkytettynä maha puhki

riisit ja makkarat sekaisin

kiireen peittämällä kalliilla asfaltilla

kun niitä edelleen on liikaa

vaikka niille myrkkyä kuinka kylvää.

Kuinka olivat he täällä, tuskin tiesi itsekään

Laiha käsi pilkkoi jäätä, tietä syvään pimeään

Saharasta kulkee tuuli, leijonat tuo mukanaan

Kadulla ei kulje kukaan, luota mieheen sokeaan

Naulakoista naulat poikki, takit alla viidakon

Asukkaista vapaat huoneet, piha sisään tullut on

Hihaan pyyhki otsan kerran, jätti jäljen verisen

Hikoilla ei enää voinut, tukki tomu uomat sen

Nahkeasti oravainen, makaa taukohuoneessansa. Tuli vanha suomalainen laulu mieleeni..Onpi työ alkanut osoittamaan arjen merkkejä; silmät lupsaa ruokailun jälkeen ja töihin meno on kuin nahkaisen ankkalauman viimeinen marssi. Mutta eihän siinä mitään, -mentävä on. Oikeastaan työ on sinällään instituutio, jonka logoksi kävisi hyvin nahkea ankka tai jotain.