JigSaw

Ylioppilaskirjoitusten suomenkielen toisen aineen aihe oli tänävuonna “Jos olisin Hessu-Kettu”. Mietinpä vaan, mihin tämä maailma on menossa. Taas ovat päättäjät saaneet pilata yhden sukupolven langettamalla heidän niskaansa omat kauniit skenaarionsa ihmisen saavuttamattomista unelmista. Kukaan ei voi tietää Hessu-Ketun kärsimyksistä, ellei ole viljellyt hehkulamppuja ja odottanut vuosikausia niiden itämistä arvokkaiksi ja kauniiksi timanteiksi. Kuinka vanhoillinen koulujärjestelmä voi kompastua vielä kolmannella vuosituhannella moiseen naiviin utopiaan ihmisen tulemisesta Hessu-Ketuksi. Aikamme hippokratismi ja aristokraattien ylemmyys kulminoituu parabeelin lakipisteen tavoin juuri siinä ajan kordinaatilla, missä Hessu-Kettu ja märästä pellosta taas turhaan nostetut hehkulamput katoavat viidakon pimeytyyn. Niin; Hessu-Kettuhan asui viidakossa, koska oli pelännyt, että joku rohmuaisi hänen aarteensa. Päättäjät siellä Arkadianmäellä: kun taas lakitatte sitä Julle Ankanpään patsasta ja tanssitte kukat korvantakana Roope Ankan rahasäiliötä aamukasteessa kiertäen, koettakaa muistaa että Tiku ja Taku ovat maaoravia, hitto vie, ja siksi niillä on niin pienet hännät!!

närkästynyt kuluttaja

Tänään on taas se ilta, kun televisiosta tulee schäferi. James Belushin näyttelijäparina nimittäin on aito saksiainen, jo elokuvan toisessa osassa. Kriitikko moitti elokuvaa, eli ei ymmärrä tuontaivaalista schäfereistä. Niin se elämä jää joiltakin elämättä.

TV:ssä kerrottiin hauska kasku, tai se oli siis ihan tosi juttu. Nimittäin Poliisi TV:ssä kerrottiin, mihin kaikkeen soppaan kunnan eläinlääkäri joutuu lusikkansa laittamaan. Poliisi kertoi, että joskus, kun on joutunut tunkeutumaan epäillyn eläinkiusaajan kotiin, on virkavaltaakin vastaan käytetty voimakeinoja, mm. “HEITETTY KISSALLA PÄÄHÄN…”

-Ihmeelinen on tämä elämä.

Nef. Siis eilen oli varsin juhlava päivä. Sen lisäksi, että täytin vuosia, vanhenin noin tuhat vuotta. Kaikki alkoi siitä, kun menin kylään Kissa-Riikan luokse. No Riikka-Kissa oli joogaamassa, ja katsoin tulla toiste paremmalla ajalla. Lähdin siitä ajelemaan eräälle kesäpaikalle Taka-Keljoon, tuumin, että siellä kyllä on joku jo lämmittänyt saunan. No huokaus, kun kapea autotie viimein laskeutui mökkialueen pihaan, tajusin tehneeni kammoittavan erheen: Piha oli mutainen, alaspäin viettävä tie pulppusi jäykkää savivelliä ja molemmilla sivuilla olevat lumipenkat vaikeuttivat sulessaan tilannetta. Samalla tuli taivaantäydeltä vettä. Kävin siinä sanamökillä, ja eihän siellä ketään ollut. Menin takaisin autolle ja tajusin, että taisi tulla pitkä ja raskas ilta. Otin vauhtia siinä pikku läntillä minkä sain ja syöksyin päin ylämäkeä, joka eli sateen ja mudan velloessa. Auto luikahti puoleenväliin, huusi vähän aikaa paikallaan ja nytkähti sitten alaspäin, melkein akselia myöten. No ei muuta, kuin lapiota ja puita hakemaan. Lapio oli hyvä, -siinä ei ollut edes kahvaa. Upotin halkoja savivelliin ja taitelin keskellä virtaavaa vettä ja vyöryvää mutaa. Sain lopulta auton senverran irti, että pääsin takaisin alaspäin lähtöpaikalle. Tätä minä sitten jatkoin reilun kaksi tuntia. Homman veikeys ei loppunut siihen, kun pääsin viimein mäen päälle, sama saviliejumutasuo jatkui vielä ja oli sama, kuin olisin yrittänyt ajaa märässä perunapellossa. Siinä sitä oli epätoivon makua yhdelle viikolle. Hitto, enpä ole noin raastavassa nujakassa ollut aikoihin..tuli ehkä jotkut armeijanaikaiset ahkioretket mieleen. Tänään sitten oli vielä ekstrapuuhaa, kun auto oli kauttaaltaan hienonhienossa savessa, joten tarkkana miehenä olin kauhuissani tuulilasin vuoksi; se narskui kuin sveitsiläinen narskujuusto, kun laittoi pyyhkijät päälle. Vein siis auton pesuun, johan oli sen aika muutenkin.

En nähnyt yhtään schäferiä tuon tapauksen jälkeen..Niin jokaisella on oma “New Orleans” kera kaiken alle hautaavien mutavyöryineen.

Tapasin tänään erään kaverini, joka on hankkinut muutama viikko sitten uuden schäferivauvan. Hän mainitsi, ettei ole sitä sorttia, että alkaisi itse lisääntyä, joten siksi schäferi. Kuitenkin hän totesi, että siinä sitä elämän ihmettä ja hengellistäkokemusta on ihan omiksi tarpeiksi, kun 6-7 välillä yöllä touhuaa koiravauvan kanssa, kun ei se malta nukkua siihen aikaan. Kuulemma suntsarilla on jo toinen korva piipassa, eli sehän on vähän sama kuin lapsilla hampaiden puhkeaminen. Jännityksellä odotamme, koska toinen korva nousee kohti taivaan kirkkautta. Hänellä ihmisellä on toinenkin scäferi, se on jo iso. Kesällä olemme usein samalla kesänviettopaikalla, ja silloin tietää taas tapaavansa schäfereitä aivan alinomaa. Lisämakkaroita tulee siis hankkia kesäksi, mutta nythän syön niitä muutenkin vähemmän, kun pudotan painoa. Todennäköisesti kaksi schäferiä tasoittaa makkaranyssäkkää senverran, ettei niitä ainakaan enää takaisin tarvitse mökiltä kuljettaa.

Tänään tein jotain suurta: Onnistuin hivuttautumaan kissan lähelle ja koskettamaan sen korvaa, ilman että se heilautti sitä ennakkoon. Kuka väittääkään, että työttömyys olisi tylsää?

Eilen tein kevään ensimmäisen nahkalassiehavainnon. Se oli tricolor, sellainen musta-valko-ruskea. ne muut ovat soopeli ja blue merle. Jälkimmäinen on hiukan niinkuin hopeoitu.

Jotkin asiat eivät koskaan muutu. Kuten se, että lepakoista, -niistä eläimistä, tulee mieleen lentävät sateenvarjot.