JigSaw

Kohtuuden löytäminen on yhtävaikeaa, kuin etsiä musta aukko, viipaloida se ja sitten pakastaa pikkuruisissa minigrippussukoissa. Taas on sellainen olo, että olen treenannut hiukkasen liikaa, ainakin huoneessani leijuu tuntemus flunssanpoikasesta. Uimahallilla käyminen on yleensä merkki siitä, että kevät on tulossa ja tekee mieli repiä yli tunnin kestäviä punttitreenejä. Sitten uima-altaassa loput energiat pois. Nyt sentään matkat menee autolla, mutta aikaisemmin ajoin kelillä kuin kelillä polkupyörällä uimaan.

Kohta pitäisi mennä taas; nyt olisi vuorossa koirakävelyä. Koirakävelyn pääperiaate on se, että mukana on vähintään kaksi pientä koiraa, joista toinen on aivan ylivöyhkä ja hullu, ja toinen koirista on vain hullu, luultavasti koiramasennusta poteva. Ylivöyhkä toinen on kettuterrieri ja sen minä viimetalvena nimesinkin “vietkongin kidutuspääliköksi” sen psyykeeseen porautuvan tuijotuksen vuoksi. Se tuijottaa ja vahtaa niinkauan, että on pakko heittää sille pallo. Pallon saatuaan se ei lopeta koskaan. Onneksi koirat eivät ole minun, vaan jonkun naisen, jota en ole koskaan edes nähnyt. Se nainen on aina jossakin ja sitten minun kaverit saavat koiradelegaation ja osittavat vastuuta eteenpäin. Tälläkertaa minä satun olemaan koirien sijaisosataluttajana.

No niin. Tulin sitten koirakävelyltä. Reissu meni ihan niinkuin odotinkin: Kettuterrieri sai kummalisia kilahduksia ja toinen koira, joka on entinen espanjalainen katukoira, oli tapansa mukaan hiljaa. Toisinaan niiden hihnat menivät ristiin ja se jos jokin on hankalaa. Kun viimein palasimme kotiovelleni ja luovutin molemmat koirat kaverini haltuun, yritti vietkongin kidutuspäälikkö-koira purra minua sormesta. Tuntuu toisinaan siltä, että sillä kiduttajakoiralla ei ole päässään oikeasti muuta kuin kuono ja korvat. Ja ne silmät.

Untuva Erickson-sana voi toimia jonkinlaisena sytyttimenä; luulenpa, että juuri tällähetkellä ainakin kaksi lukijaa ajattelee melodiaa kappaleesta “Ontuva Erikson”. Todennäköisesti myös sitä hyräilee. Jos toistan lukua “kolmekymmentäkolme”, ja pitää ajatella jotain työkalua, ja jotain väriä, todennäköisesti ne ovat vasara ja punainen.

Kerran painon kämmeneni erään naisen kämmentä vasten ja kysyin tuntemuksia, nainen veti kätensä pois säikähtäneenä ja sanoi että “polttaa”. Aika onnistunut temppu, sanoisin. Todennäköisesti hän oli vakuuttunut siitä, että se tuntuu “joltain”. Manipulointia, -olisi pitänyt lähteä mainosalalle.

Eilen huomasin, että vasemman kyynärvarteni luu oli irti. Sitten huomasin, etä toinenkin liikkuu samanlailla. Kuinka en ollut tuota aiemmin huomannut. Olen punnertanut penkiltä 140 kiloa irronneilla kyynärluilla. Tahdonvoimallako kaikki sittenkin tapahtuu?

Kaverini osti talon. Myyjä oli sanonut vasta kun kaupat oli tehty, että pihassa käy toisinaan jäniksiä. Jäniksiä ei ole näkynyt, -minä olisin kyllä pettynyt.

Sana “nahkainen lokki” kirvoittaa mielen pimeistä sopukoista jotain aika kummallista. Sen voi rinnastaa “huonosti öljyttyyn simpukkakeittoon”, “suuriluiseen joutseneen”, “uneliaaseen nahkalassieen” ja “kinkuttomaan joulukinkkuun”. Tällaisista sutkauksista ensimmäinen mielikuva 5 sekunnin otoksella on selälleen kääntynyt kilpikonnanpoikanen nahkatakinhajuisessa karkkikaupassa, jossa myydään ainoastaan Nakke Nakuttaja-tikkareita.

Hohhoijaa, -kylläpäs on nälkä.

Menin tänään kauppaan ostamaan kanankoipia. Kaupan edustalla kaksi saksanpaimenkoiraa jutteli keskenään:

-Aika musta kuono sulla, oletko hennannut sen tai jotain?

-Mun kuono on aina ollut tällänen, omat korvas on kuin sirkusteltat.

-Ne on rautalangalla pystyssä, arvaa vituttaako. Emäntä kai tekee musta kesäksi purjelautaa Päijänteelle.

-Aika hyvät kinkut tuolla nahkalassiella, vai onko?

-On, eikä mitkään pikkupoikien pajavasarat, Paratiisiin tänä yönä trala-laa…

-Miten sun peräs on noin alaalla? Taidat olla invalid tai jopa mäyräkoira..?

-Äitis oli mäyräkoira, mä olen luokkani valio ja persauksen pitää olla aika kanissa.

-Ja lonkat paskana?

-Ja lonkat paskana.

Katsoin eilen uutta poliisisarjaa nimeltä “Sokea Oikeus”. Riemukseni huomasin, että siinähän on pääosissa kaunisturkkinen schäfer. Sarjan sivuosassa pörrää sokeaksi kajautettu poli-isi. Scäfer on kerrassaan mainio roolisuorituksessaan. Tarina jatkuu…

Pahin rangaistus, minkä koiralle voi langettaa, on hapsut, sitten tulee rapsut. Näin väittää ainakin eräs opiskeluaikainen tuttavani, joka omisti noihin aikoihin “Watti”-nimisen vehnäterrierin. Jos vehnis oli syyllistynyt aivan epäinhimillisiin julmuuksiin, kuten närsinyt uusia kenkiä, koiralle langetettiin ehdotta hapsuja. Jos vehnis oli tehnyt jotain, jonka saattoi laittaa alentuneen syyntakeisuuden piikkiin, oli odotettavissa rapsuja, ja tuomio saattoi jopa olla ehdollinen. Olisi kamalaa olla koira, yllään juuri langetetut hapsut; ei varmuutta tulevaisuudesta, hapsut alati mielessään.

Kesällä päähäni sukelsi sana “hevosnakkeja”. Se sana on sen jälkeen putkahdellut ajoittain mieleeni ja minulle on tullut pakonomainen tarve sanoa se ääneen. Lukijat: maistelkaapa sanaa “hevosnakkeja”. Se saattaa olla yksi suomenkielen soljuvimmista sanapareista. Sana “hevos” levittää ensin suun auki kuin laivan ruuma ja sitten se “nakkeja” putkahtaaa sieltä ulos kuin iloinen saksanpaimenkoira.

“Hevosnakkeja” on myös aika ristiriitainen kombinaatio. Jos pitää hevosista ja nakeista, tuntee syyllisyyttä siitä kun niistä on pitänyt jonkun mennä tekemään nakkiloita. Jos pitää hevosista mutta ei nakkiloista, saattaa suorastaan raivostua ajatellessaan kaikkia noita nakkitehtaisiin syöstyjä hevosia. Jos ei tykkää hevosista, mutta nakit sen sijaan maistuvat, saattaa pänniä, että laihoihin nakkeihin on survottu jättimäisiä hevosia. Jos ei pidä hevosista eikä nakeista, voi olla, että asia laukaisee ahdistavan luonteensa vuoksi kokonaisen defenssien kirjon. Sitten sitä löytää itsensä raveista täyttämästä veikkauskuponkia nakkimakkaralla.

Tänään vietin monta tuntia pähkimällä DNA-liittymän laskutusta. Oikeasti meinasi siinä sipuli pettää, oli se niin sekava. Kun on laskutuskausi, jolloin minuutit nollaantuvat, ja siihen päälle sitten puhelut ja viestit, jotka eivät sisälly perusminuutteihin. Ja sitten se kuukausimaksu, joka taasen laskutetaan aina kalenterikuukauden loppuun. Ja loppujenlopuksi; tämä kaikki on kuitenkin yhdessä laskussa. Mutta milloin se tulee. Kuulenko silloin tiukujen kilinää samalla kun lumisella kentällä vinkeästi hymyilevä Belaja Smjerte töräyttää kp-sarjan.

Ammatinvalintapsykologi, jolla kävin muutaman kerran, joka on muuten hemmetin hyvännäköinen ja tuoksuu pinjaisten laaksojen lehville, sanoi, että sanaa “kaniini” ei ole olemassa. Millaisen maailman rakennamme tällaisen väitteen varaan? Kun siinä vääntelehdin uskon ja epäuskon, toivon  ja epätoivon ja iänkaikkisuuden kurjuuden alhon alamailla, tajusin, että olen käyttänyt sanaa “kaniini” lähes koko ikäni. Siis tietenkin sen ajan, minkä olen ollut kaniinitietoinen(eli sen ajan, millä on ollut jotain merkitystä). Tietoisuus kaniineista on koonnut ihmiset yhteen ja sen vuoksi ihmisellä on syntymäpäivät ja nimipäivät, eikä papukaijojen tarvitse uurastaa hiilikaivoksissa sen kummemmin kuin nahkakissojen tarvitsee käyttää viiksivahaa herraseurassa.

Mutta minä tarkistin asian. Ja se kani on “kaniini”.

Tänään kun menin ulos, huomasin aika hassun jutun. Asuntomme nimitaulu, niin se iso samettipintainen levy, missä on pienillä muovikirjaimilla kaikkien asukkaitten nimet, oli jonkun turhautuneen jänispään toimesta purettu lattialle. Oman sukunimeni kohdalle oli laitettu minulle uusi sukunimi. Siinä luki “pääsiäinen”.

Ostin pussillisen suurustettua kanakeittoa ja valmistin siitä aterian; tarkoitus on keventää ruokailutottumuksia ja kanakeitto on yksi varma tie kevyeen Ozin Onnenmaailmaan. Se kana, joka on laitettu siihen pussiin, on se Taikuri Oz, joka taikoo syöjänsä laihoiksi. Yhdestä kanasta saadaan varmaan ainakin miljoona pussia keittoa, on sitä kuitenkin niin vähän siinä.

Se keitto ei ollut kuten se oli ennen. Kun tein vielä raskaita töitä ja harrastin raskaita huveja, kanakeitto oli se suolanlähde, mitä kuivunut elimistöni usein kaipasi. Elimistöhän kuivuu, jos siinä ei ole suolaa; suola ja suolot pitävät yllä kropan homeostaattista tilaa. Suolojen mukana katoavat nesteet. Kanakeitossa on niitä kumpaakin; nestettä ja suoloja. Siksi varmaan klassinen vilustumiselokuvakin loppuu kanakeiton syöntiin. Mutta keitto mitä nyt söin, oli jotenkin tylpän makuista. Se oli se kirves, mitä on sukupolvien ajan varoitettu lyömästä kiveen. Nyt se on lyöty; kirves on muuttunut kanakeitoksi ja kivi on liian-vähän-suolaa-ja-liikaa-jotain-perunasuurustetta. Enkä minä saanut sitä kanakeittoa paakuuntumaan vaikka miten yritin. Kanakeitto, jossa ei ole paakkuja, on kuin schäferipostikortti ilman roikkuvaa kieltä. Tai metsä ilman metsäkanoja, tai korpi ilman korpimetsoja.

Kanakeittolitrasessa on yhteensä 250 kcal. Eli keskikokoinen mies, joka käy välillä jossakin, voisi syödä päivässä kymmenen litraa kanakeittoa siitä juurikaan lihomatta. Kyllästyä siihen saattaisi, mutta kanakeittoon ei yleensä kyllästytä. Kyllästymisen tilalle tulee addiktoituminen, joka johtaa aina vain suurempiin kanakeittosatseihin. Siis litrassa kanakeittoa on samanverran bofooreja kuin halvassa grillimakkarassa. Kun kanakeittoon yhdistää jonkun pureskeltavan elementin, vaikkapa ruisleivän (n.70 kcal/viipale+höysteet), ateria on maittava ja suorastaan elähdyttävä. Kanakeitosta tulee mieleen jälkimaun tapaan vanhat Aku Ankat, Aku Ankka puistossa jossa on riippakoivuja, Aku Ankka tumman, lumpeisen sammakkolammen rannalla kera ankanpoikien(samalla lammessa luonnonvaraisia ankkoja, jotka katsovat puolipukeisia maa-ankkoja halveksien tyyliin: “repikää nuo irvokkaat ihokkaanne ja antakaa pois kultarahanne, ettekö te tajua, että tie Ankkalinnaan on ahdas ja kapea rikkaan kulkea.”), Aku Ankka tunnustelemassa jääkarhun turkkia jaksossa Aku Ankka Alaskassa, Aku Ankka ja realiteetit siitä, ettei Aku Ankka olekaan oikeasti sinisorsa, jolla on päässään YK:n sininen baretti, vaan se onkin oikeasti piirroshahmo, eikä sillä ole mitään tekemistä Pohjois-Karjalassa 33 vuotta sitten sijainneen sorsan kanssa. Sorsan, joka alkuperäisen tietolähteen mukaan sanoi “nek”.

Kanakeitolla tämä nykyinen struktuuri on rakennettu. Ja vanha polvi on asetettu viime sijoilleen. Hautuumaat ovat täynnä muistomerkkejä, joista osa on pystytetty kanakeiton voimalla. Kun kanakeiton suolainen virta lämmitti väsyneitä sisuksia, hautakivet suorastaan lennähtivät paikoilleen. Ne nuoret, jotka eivät syöneet kanakeittojaan, vain kaatoivat kiviä. Silloin olin itsekin nuori, söin kanakeittoa ja pystytin hautakiviä työkseni. Toisinaan söin hyviä piffejä, hyviä pitsoja, hyviä taksareita, mutta aina minä kaipasin kanakeittoa. Nykyajan Inter-Coolereissa on varmaan erilliset akkukäyttöiset liedet, joilla rekkamiehet keittelevät kanakeittoja, mutta siihen aikaan kun itse olin tienpäällä, kanakeitto piti laittaa aamuyöstä termospulloon. Yleensä kanakeitto oli loppu, ennenkuin varsinainen työpäivä oli kerennyt alkaa ja koko loppupäivä olikin sitten silkkaa perkelettä kun ei ollut kanakeittoa. Sitten sitä takertui ensimmäiseen piffiin tai juustoleipään, mikä vastaan sattui ja kuvitteli vetelevänsä pitkiä lusikallisia kelpo kanakeittoa. Joskus laitoin kanakeiton sekaan Tabascoa. Sitä ei muuten kannata laittaa kuin ihan vähäisen; kanakeiton sammettinen taustamaku reagoi pippuriin kuin mungo käärmeeseen; koko hoito saattaa mennä kuralle yhden pisaran vuoksi. Jos kanakeiton onnistuu polttamaan sopivanverran pohjaan, se aateloi kanakeiton muuten niin lumenpehmeän maun. Pari tummempaa kohtaa kanakeiton savanninkeltaisessa värialtaassa on lupaus savusaunasta, omasta saaresta, savulohista, hiljaa kumisevasta, leppäpuiden takaa pilkistävästä koskesta, juuri aamuksi muuttuvasta yöstä, kun viimeinen kulaus omenalimsaa vaihtuu kasteeksi piharatamoissa, puoliksi ränsistyneestä pihakeinusta, näkymättömän valtatien huminasta, töihin saapuvista kassaneideistä jotka vielä nopeasti järjestelevät pingiviinituutit ja pingviinipuikot omiin laatikoihinsa ennenkuin makeannälkäiset kesäasiakkaat saapuvat.

Kanakeittoa on vielä hiukan jääkaapissa. Yleensä siitä litrasta jää pari desiä ylitse yöpalaksi. Sen voi laittaa sellaiseen valkoiseen keramiikkamukiin ja lämmittää sitten mikrouunissa. Jos sen kanssa on ruisleivän kantapala ja hieman juustoa, ei ole väliä, vaikka kaikki lähikunnan rusakot kerääntyvät ikkunan alle pilkkaamaan pihaani, missä ei kasva yhtään närsittävää omenapuuta.

Eilen, tai oliko se sitä eilen, tai toissa eilen, taisin törmätä pitkästä aikaa “flow-kokemukseen”. Soittelin kitaraa ja opettelin tuon kappaleen “mr Crowley” kitaraosuuksia, lähinnä sooloja. Äkkiä tuntui, että vasemman käteni tilalla oli jonkun muun käsi, -siis jonkun, joka osaa luritella ja tilulitella kitaraa matalista sävelistä kaikkein korkeimmille asteikoille. Soittaminen tuntui vaivattomalta, aika kului nopeasti ja omat taidot olivat hetken hieman korkeammalla kuin ne kai oikeasti ovat.

Sana “flow” on siis toisinpäin “wolf” eli susi. Enemmän niitä sudenhetkiä on tullut vietettyä kuin flowhetkosia, joten sellainen asioiden sujuvuus on kyllä ihan tervetullutta vaihtelua. Ja kun yöunet toisinaan jatkuvat klo 16 saakka, niin tietää, että runsaasti siinä niitä susihukkasia vilahtelee.