JigSaw

Onpa hiljaista, -siis täällä omassa kotona. Edes yläkerran jannu ei pidä lasista meteliään, joten sinnekään ei tarvitse ottaa militanttista koodia, niinkuin minulla toisinaan on tapana tehdä. Joskus toimin kuin kunnon despootti, varsinkin silloin, kun oma hiljaisuuden mereni on vaarassa saastua ihmisenkokoisten torakoiden jokeltelusta. Se on se raja, mitä kai mies luonnostaan puolustaa. Tietenkin, jos keino pysyy mahdollisimman kepeänä ja on suhteutettu jossain järjen normeissa vallitsevaan hetkeen, niin hyvä. Aivan, en todellakaan kuuluu siihen maamme hiljaiseen takarivin taavistoon, joka vaikenee ja nielee vihansa ja äkämystymisensä, ja päättää sanoa painavan sanan, kun on jo suu täynnä santaa. Toisaalta myös sopeudun silloin, kun sitä itse haluan. Mutta kerrostaloasumisessa on pidettävä Kannas koskemattomana, kun muutenkin nukun kuin nakkitehtaaseen eksynyt koira. Viimeksi hoidin meluongelman toteamalla, että asioistahan voi neuvotella, toistaen heti perään, että hienoa kun asioista voi neuvotella ja sitten vielä lisäten että asioista kyllä neuvotellaan. Mistähän tämä tuli nyt mieleeni…no, vähän huonosti tullut nukuskeltua, vaikka on hiljaista ollutkin. Onkos nyt sitten liian hiljaista. Jäikö Aku Ankka kaipaamaan sitä unohtumatonta melusotaa, jonka päätteeksi naapuri otti takanpäältä valtavan alppitorven suunnaten sen kaiken äänienergian ja tuhovoiman seinäntakana kuikuilevan ankkaparan herkistyneeseen tärykalvoon. “Voisitteko pojat puhua hieman lujempaa, kuuloni on räjähtänyt atomeiksi”, “Pojat, älkää ikinä lakatko pelkäämästä naapurin alppitorvea; se on hieno ja kaunis koriste, mutta hirveä ase.”

Joulut ovat veikeää aikaa; sitä aina valittaa ja pitää yllä jonkinlaista sarkasmin haarniskaa, vaikka oikeasti kuitenkin näistä rauhallisista hetkistä tykkäänkin. Maailman älyllistäminen johtaa jouluangstiin. Itsekin älyllistän asioita, mutta olen kuitenkin enemmän sillä rajan toisella puolella. Älyllistäminenhän on yliherkän ihmisen defenssi, viimeinen yritys säilyttää kasvonsa kivinaamaisten ihmisten edessä. Ihmiset ovat kuin rivi lähiön elementtitötteröitä. Ne seisovat vastatusten luoden toisilleen tuhkanharmaan julkisivun, pitäen samanaikaisesti kuitenkin sisällään suuren märän toiveita ja toteutamattomia tunteita. Joulunaikaan nuo korttelit joutuvat koville; kivinen julkisivu on vaarassa romahtaa pelkästä varpusen laihasta aamupalasta.

Koristelin tänään joulukuusen. Sitäkään en ole tehnyt aikoihin ja se tuntui oikeasti hyvältä. Paitsi hieman jäi vaivaamaan, minne pieni sininen lintu oli kadonnut. Ehkä se oli vielä aamiaisella täyttämässä pientä, muovista masuaan.

..asuu pääskysyhdyskunta. Ne ovat muisto ajalta, jolloin ammatikseni kiilotin ohilentäviä pääskysiä. Olin noihin aikoihin palannut schäferi-instituutin jokavuotisesta kevätjuhlasta, ja luovuttanut virkani seuraajalleni, uudelle saksanpaimenkoirien korvien standardinvalvojalle. Olen ehkä röyhkeä ja aliarvioin lukijoiden yleistietoutta kerratessani, että kyseisestä ammatista eläkkeelle siirtyvä virkamies siirtyy ns. eläketehtävään. Kaikki evp. saksanpaimenkoirien korvien standardinvalvojat päätyvät automaattisesti banaanivaltioiden kuninkaiksi ja parhaimmisto heistä karsiutuu ohilentävien pääskysten kiillottajiksi. Työ on haastavaaa, siinä tapaa uusia pääskysiä ja palkka on helvetinmoinen, mutta onneksi siitä ei tarvitse maksaa veroja. Noilla tuloilla voi sitten ostaa kultaa erinäisistä pikkuvaltioista, tietenkin pilkkahintaan. Moni pääskystenkiillottaja on välttänyt loppuelämän mittaisen pestin hullujenhuoneen lepositeissä ostamalla sosiaalityöntekijöilleen pikku kondiittorioita pitkin Etelä-Ruotsia.

Ei tarvitse lähteä kauaksi kotoa törmätäkseen ns. urbaanilegendaan. Tämä seinääni yhditetty kirjoituskoneeni on niitä täynnä, kun vain painelee nappeja oikeassa järjestyksessä. Olen voinut paljon paremmin sen jälkeen, kun laitoin koneeni töpselin pistorasiaan; piuhanpää tukkii sopivasti nuo pikku reikäset, mistä ennen tuli ajatustoimintaani säätelevää kaasua.

Lähiseudullani liikkuu tarina Leipä-Jukasta. Leipä-Jukka on sellainen surullinen tapaus, jota kukaan ei oikeasti tunne. Sellainen Leipä-Jukka on kuitenkin jokaisen elämänkiertolaisen varjonvarma kaveri, vähän niinkuin se musta kissi siinä Rautavaaran laulussa. Leipä-Jukka kulkee perässä joka paikkaan ja juuri kun aiot kysyä, että mitä helvettiä siinä roikut, onkin Leipä-Jukka jo kadonnut. Joskus Leipä-Jukka ei katoakaan; kun aiot viimeisillä voimanrippeilläsi tuota hyvinvoinnin hylkyä ojentaa ja ohjata mokoman ruuhen muiden kadotettujen sielujen joukkoon, hän katsookin sinua mustilla, tuskaisilla silmillään suoraan tunne-elämän ytimeen ja ojentaa salaisesta jätesäkistään kuivuneen limpun.

Itse olen kerran elämässäni törmännyt todella suureen ja kylmään hiljaisuuden jäävuoreen juuri Leipä-Jukan vuoksi. Sattui nimittäin niin, että eräs asumisistani päättävä henkilö pelasi keskittyneesti biljardia ja juuri ennen merkittävää rossilyöntiä satuin kysäisemään kuin muina miehinä: “Oletkos muuten nähnyt viimeaikoina Leipä-Jukkaa?”  Oli surullista nähdä, kuinka suuri, itsevarma aikuinen mies romahti vain hyvää tarkoittavien katseiden edessä. Sen jälkeen mies on ollut vain epämääräinen vyyhti vastausta vailla olevia kysymyksiä, surun hedelmiä idättävä huokausten puu.

Kun joskus iltaisin poikkean tuohon samaiseen paikkaan pelailemaan poolia, kuulen yhä korvissani ne samat merkitystä vailla olevat syvät henkäykset. Aina viimeisen lyönnin kohdalla voin aistia takanani Leipä-Jukan sääliä anovan katseen. Leipä-Jukka elää ja saa voimansa ympäröivien ihmisten nälkäisistä huokauksista.

Käsittämätöntä, miten sitä ihminen voi jämähtää. Ei ole jaksanut blogittaa. Jos nyt olisi pula-aika, ja blogitus olisi työtä, olisi minut syötetty vanhuksille jo viikko sitten. “Laiska ukko, ei se edes kirjoita. Hetkonen, katsonpa listastani: No niin, viekääpä se lakkoilija huoneeseen numero viisi. Niin juuri sinne, missä on se vanha koirakouluttaja sijoitettuna keskisänkyyn. Se jolla on ne viikatteet ruuvattu käsien tilalle. Lammaskorvainen mies sai jo lounaansa..”

Minun sosiaalinen verkostoni on laajentunut, kun olen lopettanut ulkona käymisen. Koneen ääressä tutustun paljon enemmän kirjoitustaitoisiin kansalaisiin, kuin noissa tavaksitulleissa ympyröissä. Schäfersivustokin rävähtää päälle kuin katapleksinen hiirennakki.

Mitä minulta puuttuu; jääkaapissa on omenalimonadia ja proteiinia. Jouluna käyn syömässä jossain fiipaleen kinkkua. Uutena vuotena ehkä saan jättiläisraketin ruokatorveeni, sitten ei tarvitse syödä enää edes aikuistenoikeesti. Jos ravitsisi itseään pelkillä schäferikuvilla kevääseen asti ja menisi sitten Samoan mr. Nälkäkurki-semifinaaliin.

“Että ei muuta kuin suolaetanilla pakkasta vastaan”, -kuten veljeni asian ilmaisi vapaussodan aikaan…

Olinpa äsken jouluostoksilla. Se ostosmatka poikkesi paljolti muista kaupparetkistäni huomattavasti siltä osin, että muuten niin kurjenharmaata päivääni piristi kaksi ihmeellistä luontokappaletta. Kun tulin lelukaupasta ulos, edessäni ei auennutkaan vastapäisten suurien tavaratalojen monikirjoiset muurit vaan jotain paljon kauniimpaa: Kaksi venäjänvinttikoiraa tanssahteli vain reilun metrin päässä minusta. Otin välittömän kontaktin noihin kiilapäisiin kuonolaisiin, tietenkin niiden miellyttävän emännän myötämielisellä suostumuksella(ethän koskaan lähesty Bortsoeta ilman omistajan lupaa; herkkä Bortsoe voi vaikka saada jonkun taudeistasi.) Koirat loivat välittömän painottomuuden illuusion; ne leijuivat ympärilläni ja tarjosivat vuorotellen kauniita kuonojaan. Ne selvästi halusivat tutustua minuun, vaikka emäntänsä sanoikin, etteivät ne kovin vieraista välitä. Mutta minä olenkin kaikkien koirien tuttu. Emäntä kertoi, että hänen puolisollaan on schäfer, joka asuu yksin omakotitalossa, kun nämä kaksi hallusinaatiokoiraa ja sussari eivät oikein tule toimeen keskenään. Onko siis Venäjän vinttikoirilla ja Saksan paimenkoirilla vielä jotain historiallista jäynää välillään, kenties niillä on vielä aika pullea kani kynimättä?

Jokatapauksessa koirakaksikko teki minuun suuren vaikutuksen. Sellaisten kävelevien shaalien keskellä olisi mukava viettää laatuaikaa raskaan, joutilaan päivän jälkeen.

En muuten voi käsittää vieläkään, miten jollain elävällä voi olla niin kapea pää..

Se etenee, se ei lähde täältä, haavoissaan eilisen uhman teko.

Yksinjätettyjen iltapäivien, puurappusilla vietettyjen nälkäisten tuntien ikävä.

Lapsuus kadonnut, nuoruus tuhlattu, aikuisuus kaatunut katkaissut tien,

Ainoan näkevän silmän lävistänyt roikkuvan laudan mustaksi kastunut naula.

verestä se on musta niinkuin kätesikin, joihin tämänpäivän kadotit

Aikuinen mies, estettynä kuin lapsi jota ei silmistään voi päästää

Vahteina muut samanlaiset, ilakoi ja riemuitsee.

Kieltäviä katseita ristikoilla, sen kivisissä laaksoissa aina yö .

Syksyn jäinen ovi ei aukea

taakseen peitää toiveen valosta

luonamme enää tuhkanvalkeat kulkijat

äänettä siirtyvät kurkiaurat

pois tuhon tieltä

liian pitkän yön kuihduttaman kuun jäänteet

jäljellä jään läpi tunkeutuva ainoa aistimus

pakkasessa hitaasti palaneen hirren kitkeryys

ovia toisen perään toisen kiusaksi

naulat laudoissa laudat ristissä poikittain ja pinossa

sulaneita luita jauhetun puun lämpimässä huomassa

lopussa kaiken alku

lopullisessa kylmänkankeudessa tuskassa sulavan lihan toivo

sama sykli varma loppu ja varma alku

uuden pelko arjen tylsyys

pimeän pako valon polku

Kävelin yöllä pitkin Haukkarantaa niin, ettei kukaan nähnyt, kuinka sekaisin voi tekniikasta mennä. Uusi puhelin ja sen aiheuttamat subjektiiviset maailmantuskat odottivat noin karkeasti arvioiden liian lähellä kotona. Ei edes haukka tullut nappaamaan, ja kaikki läheiseudun ystävälliset saksanpaimenkoirat olivat mennet nukkumaan jo monta tuntia sitten. Jotenkin sen sietää ja tekniikasta tietää, että ne laitteet linkittyvät jossain tuolla lähiavaruudessa jollain muotoa, mutta kun se touhu pitäisi linkittää omaan päähän ja ymmärtää, mistä kaikesta taas on kysymys.

Kuljin sitä pimeää rantaa, kun syvältä puoliksi jäätyneiden kaislojen seasta kuului rapinaa ja litteitä askelia; No laiskanpulskeat sorsaveljekset WAP ja URSL-osoitehan ne sieltä tepastelivat! Nokat ojossa ne oikoivat komeita sulkiaan ja virittelivät saaristohenkistä pilkkavirttä yön hiljaisuutta uhmaten. Hetken ne nautiskelivat sääli silmässään ja vetelivät sitten märillä tietämättömyyden siivillään päin yksinäistä kulkijaa. Yritin epätoivoisesti torjua itsearvostuksen lopullisen ruhjoutumisen ja ojensin niille pirulaisille palan nöyryyden leipää; ne jäivät popsimaan saalistaan tyytyväisinä ja tietäen, että nälkävuodet olivat pitkäksi aikaa takanapäin.

Palasin kotiin touhuamaan kännykän kanssa. Sorsien ammottavat tiedonkidat kummittelivat verkkokalvoillani(verkko, -niin justiin..). Laitoin kännykän jääkaappiin viilenemään, avasin tietokoneelta sinne ladatun “Ihanat Saksanpaimenkoirat”-sivuston ja pakenin mielessäni maailmaan, jossa on vain schäfereitä, vihreä niitty ja se niitty täynnä ruskeita kaniineja.

(Huomio! Tänään unohdin syödä….)